Vuosi 2013 on kohta jo puolesa välisä

Moimoi vain, ettekö te ookkaan kaivanneet mua?! Viimeinen postaus 4.12.2012, eikä kukkaan oo kyselly perrään. Jätte kiwa! Viimeksi kävin läpi hieman sitä, kun tajusin mummun kuoleman. Meni noin kaksi viikkoa tuosta kirjoituksesta, kun isäni sairastui vakavasti, oli tajuttomana viisi viikkoa ja nukkui pois 24.1. Että niin alkoi tämä vuosi.. Vieläkään ei isän kuolemaa tajua, eikä kyllä mummunkaan. Tämä kaikki on jättänyt muhun ihan hirvittävän pelon.. Pelkään, kun puhelin soi. Pelkään, kun se ei soi, että milloin se taas soi. Hautajaisten jälkeen oli aika, jolloin en miettinyt asiaa päivittäin. Mutta nyt viimeisimpinä viikkoina asia on pyörinyt mielessä harva se hetki. Katson isän ja mummun kuvia, mietin mitä he asioihin sanoisivat ja sitten se tulee.. Itku, suru, tyhjyys. Viha, miksi heidät vietiin minulta? Olen lähes joka paikassa näkeväni isän, ihan sama missä liikun, joku näyttää aina häneltä. Hieraisen silmiä, kunnes tajuan, että ainiin.. Eihän reilusti alle kuusikymppisten pitänyt kuolla? Vanhathan ne vain kuolevat..

Töissä käynti auttaa viemään ajatukset muualle ja nautin siitä, kun osaan ja opin kokoajan lisää. Yritän myös pitää arkielämästäni kiinni, siis kotielämästä. Välillä pusken hampaat irvessä eteenpäin, odotan aikaa, jolloin on helpompaa näiden ajatusten kanssa. Yritän välttyä itsesääliltä, tämmöistähän se elämä on, kuolema korjaa ja siihen meidän on vain sopeuduttava, jatkettava elämää. Mutta välillä väsyneenä annan itselleni ikään kuin luvan olla väsynyt, onhan minulla ollut rankkaa. Silti se tuntuu väärältä, enhän minä saa väsyä!

Kesän tuloa odotan ja jo nyt koitan nauttia pienistä asioista. Pitäisi ainaa muistaa olla kiitollinen siitä, mitä ympärillä on. Ihana katsoa, kun viime vuonna istuttamat taimet alkavat nousta kukkapenkistä. Ihana nauttia siitä tunteesta, kun on rakastettu. Ihana huomata, että olen tärkeä. Ihanaa, kun joku muu tyhjentää tiskikoneen, jos minä en sitä saa aikaiseksi. Ihanaa, kun joku soittaa ja kysyy, mitä minulle kuuluu.


Välillä vaan tekisi mieli tehdä näin; sulkea suu, silmät ja korvat ja elää niinkuin mitään ei olisi tapahtunut

Mutta enhän minä voi, minua tarvitaan, perheessäni ja siksipä en otakaan aina elämää niin vakavasti;

Pitää pitää silmät avoinna, jotta näkee kaiken kauniin ympärillä;

Eikä elämää sovi katsoa verhojen takaa, vaan mennä siihen hetkeen;

Turhaa murehtia esimerkiksi rumista varpaistaan, nehän peittyy sukilla!

Iloisempaa toukokuuta muruset! Nostan pääni takaisin pilviin, jotka ovat taivaalla, ei vedessä;